Kilpailukausi 2010 on omalta osaltani päättynyt. Seuraavat fillarikisat tulen ajamaan joskus vuoden 2011 loppukeväästä/alkukesästä. Tällä hetkellä käynnissä on kunnonrakennus tulevaisuutta varten. Syksyn(kin) ajan ohjaan ryhmäliikuntatunteja ja toimin personal trainerina. Tämän lisäksi vedän vielä omat treenit. Eli tekemistä kropalle löytyy kyllä, vaikka maantiefillarointi onkin jäänyt hetkeksi vähemmälle.
Mitä jäi käteen kaudesta 2010? Suomen mestaruus rata-ajon 4km:lla sekä hopea maantieajossa. Vaikka itse sanonkin, tulos on melkoisen hyvä näin kuuden vuoden kilpailutauon jälkeen. Oikeastaan mitään muuta ei kaudesta sitten jäänytkään. Pyöräily on laji, jossa rahaa ja aikaa kuluu, mutta käteen ei Suomen mestaruuksienkaan jälkeen jää konkreettisesti enempää kuin mitali ja ruusu. Poljin italialaisessa ammattilaistallissa Chirio Forno d´Asolo:ssa muutaman kisan kauden aikana ja kaikkinensa täytyy sanoa, ettei mikään ole muuttunut kuuden vuoden poissaoloni aikana. Ainoa mikä on kehittynyt on oma fyysinen ja henkinen kunto. Kaikella järjellä luulisi, että pyöräily siinä missä joku muukin laji, menisi eteenpäin. Näin ei valitettavasti ole käynyt. Päinvastoin, jonkin tasoista taantumaa näyttäisi olevan lajilla; kisoja, sponsoreita ja ajajia on pudonnut kyydistä. Ja varmistaakseni: nyt en puhu miesten pyöräilystä vaan naisten.
Tästä päästäänkin iänikuiseen tasa-arvokysymykseen. Minkä takia naispyöräilyä ei arvosteta kuten miesten pyöräilyä? Ja miksi ylipäänsä puhutaan nais- ja miespyöräilystä? Me naiset tehdään täysin sama työ ja sama kärsimys kisoissa ja treeneissä kuin miehetkin. Kun puhutaan urheilun ja yksityiselämän yhdistämisestä, voin äitinä väittää, että me naiset joudumme uhraamaan ja selittämään tekemisiämme jopa enemmän kuin miehet. Mutta arvostusta emme sen enempää saa. Ura vs. perhe. Aina sama homma. Olisipa mahtavaa jos joku kaunis päivä päästäisiin pyöräilyssä lähellekään lajeja kuten tennis ja hiihto. Luulen kuitenkin, että tuon edellisen lauseen voi pyyhkiä haaveista kokonaan pois.
Syy miksi rakastan musiikkia on sen loputtomissa mahdollisuuksissa; musiikissa ei ole sääntöjä, se yhdistää ihmisiä ja herättää tunteita. Musiikissa ei ole kiellettyjä aineita tai antidoping-toimikuntaa. Tasa-arvo on musiikissa mitä parhain ja juurikin vähemmistöt tuntuvat pääsevän oikeuksiinsa musiikin avulla. Samaa musiikkia tekee ja kuuntelee köyhät ja rikkaat, lihavat ja laihat, naiset ja miehet. Musiikki on makuasia, jossa ei ole maaliviivoja eikä lähtöluetteloita. Mikään urheilutulos ei pysy niin hyvin suuren ihmisryhmän mielessä kuin jokin tuttu evergreen.
Fyysisten eroavaisuuksien takia miehet ja naiset tulevat aina kilpailemaan omassa luokassaan. Mutta saavutuksien palkitsemisen ei mielestäni pitäisi erota toisistaan millään tasolla, missään lajissa.
Sitten pala Hollywoodia: Kiitän kaikkia kilpailukauden 2010 aikana tukenani olleita ihmisiä ja tahoja; kaikkia sponsoreita, jotka jaksoivat antaa kannustusta ja uskoa siihen, että useamman vuoden tauonkin jälkeen pätkin Suomen pyöräilijät mennen tullen. Kaikista eniten kiitän perhettäni, joka jaksaa seurata kisasta ja treenistä toiseen ja kannustaa minua 200% mitä ikinä elämässä teenkin. Kiitos! Homma jatkuu ensi vuonna, nyt on aika elämän muihin hienouksiin! ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti